Saavun Lahden Amarilloon, ja etsin katseellani puolituttua ihmistä. Lahtelainen ravintola tunnetaan paitsi texmex-ruoastaan myös erikoisesta keittiömestaristaan. Olen tullut tapaamaan jälkimmäistä.
Liekö pikkuisen pimahtanut vai sopivasti sekopää oikeampi termi? – Hullu mä olen, hymyilee Ville Penttilä, kun paiskaamme kättä. Istumme pöytään kera kahvikuppien, ja tarkoitus on aloittaa haastattelu aiheesta, jonka Amarillon tuotekehitysryhmään kuuluva Ville tuntee hyvin.
– Maistuisiko brownie? Ville kysyy. Mikä jottei! Hetken päästä herkku on edessä kera vaniljajäätelöpallon. Onpa tosi kaakaoinen, sopivan sitkeä suutuntumaltaan, mukavan erilainen brownie!
– Onko jossain keskuspaikka, jossa paistetaan brownieta peltikaupalla kaikkiin Suomen Amarilloihin kuljetettavaksi? kysyn viattomana mussuttaen. Hiljaisuus. Vilkaisen Villeä. Nielaisen palan, ja nielaisisin sanatkin, mutta nyt on myöhäistä. Melko raamikas keittiömestari katsoo minua tummien kulmiensa alta. Ne on pelottavat viisi sekuntia, jotka vietämme pöydässä hiljaisuudessa.
– Kuules. Se on meillä itse tehty. Täällä leivottu ja paistettu, Ville sanoo pinnistäen äänensä rauhalliseksi. Arvaan silti, että nyt aletaan meikkistä ripittää.
– Ketjuravintoloilla on bulkkiruokalan maine, ja ihan syyttä. On täysin kummallinen ajatus, että S-ryhmällä olisi jokin SOK:n organisoima runsauden sarvi jossakin, josta vain putkahtaisi tuotteita ulos joka paikkaan jaettavaksi. Ketju olemme me, me ihmiset täällä ravintoloissa, Ville aloittaa.
– Tämä mikroaterialeima, joka ravintoloillemme joskus lyödään, tulee varmaan sämpylöistä ja tortillaletuista, jotka ostamme valmiina. Mutta aika harvassa ovat hei paikat, jotka leipovat ja paistavat tortillansa itse, hän jatkaa.
– Kaikki muu tehdään täällä, kastikkeita myöten. Meidän ruokaa ei saa mistään muualta, eivätkä annokset valmistu vain purkkeja avaamalla. Ei nää mitään tehtaita ole nää ravintolat, ihmiset täällä ruokaa tekee, Ville sanoo, varmemmaksi vakuudeksi vielä kättään silmieni edessä heiluttaen.
Ei se onneksi nyrkissä sentään ole. – On kyllä hyvä brownie, änkytän ja mietin, milloin uskallan kääntää keskustelun varsinaiseen aiheeseemme. Ville ei ole vielä valmis.
– Kyllä mä tiedän, että se on hyvä annos! Resepti luotiin itse, ja brownie on lanseeraamisestaan asti ollut menestys. Se on Amarillon viiden myydyimmän tuotteen joukossa. Siis jälkiruoka viiden myydyimmän tuotteen joukossa! Ville painottaa.
Nyökkäämme toisillemme. Samaa mieltä ollaan. Annos on hyvä.
Siirrymme viimein aiheeseen, ja seuraavana päivänä kirjoitan jutun henkilöstölehteemme, vieläkin käsi vapisten. Päätän myös laatia tämän jutun ja julkaista sen S-kanavalla. Syy on itsekäs, hätähuutoni lahtelaisille tutuilleni:
Menkää hyvät ihmiset nyt JOKU testaamaan brownie (7,80 €)! Sanokaa, että ihan tämän lukemanne jutun innoittamana päätitte lähteä Amarilloon! Kenties Ville leppyy minulle, ja voisin nukkua yöni rauhassa, ilman, että hurjistunut keittiömestari tulee (enää) uniini…
